maanantai 3. maaliskuuta 2014

SUPERPOWER

Niin, mikäköhän se supervoima on? No musiikki tietysti. Esimerkkejä voi antaa pilvin pimein erityisesti tunne-elämässä, mutta tarkoitan tällä kertaa ihan konkreettista voimaa. Viime viikolla olin jumpassa nimeltä runfit, jossa hölkätään ympäri isoa jumppasalia (joo kuulostaa aika hilpeeltä) omalla ''ykköstasolla'', eli vauhdilla jossa pystyy puhumaan puuskuttamatta. Chillisti siinä vaan jolkotellaan, tai siis minä jolkottelen ja porukka ohittaa minua mallikkaasti. Treenin aikana haetaan myös kolme sykepiikkiä, eli kun vetäjä ilmoittaa, vauhti kiihdytetään kakkostasolle, eli ihan siis kunnon juoksuksi. Välillä tehdään muuten myös vähän lihaskuntoa. No, torstaina sitten olin jo aika uupunut treenin loppupuolella, kun ohjaaja ilmoittaa että nyt kiihdytetään tunnin viimeiseen sykepiikkiin. Olin siinä sitten mielessäni että oh dog, en jaksaaaahhhh enää. Mutta, kun havaitsin kajareista pärähtävän Nirvanan Territorial Pissings -kappaleen, jota en ole kuunnellut ainakaan vuoteen btw, en voi kun antaa leveän hymyn valahtaa kasvoille, hymähdin varmaan vähän ääneenkin, ja biisin alun rumpufillin aikana tuntui että jalat kiihdytti melkeen kuin itsestään päätä huumaavaan vauhtiin. Siitä musiikista sai vaan jollakin uskomattomalla tapaa energiaa, tai se pystyi jotenkin laukaisemaan lihaksissani olleet viimeisetkin energiamehut. Juokseminen ei tuntunut edes tuskaiselta, vaan jotenkin sulavalta, kevyeltä, lähes liitämiseltä. Ja tässä vaiheessa se olin minä kun ohittelin muita!! Kyllä tuntui hyvältä. 
     Samanlaisen kokemuksen olen muutaman kerran kokenut lenkillä, erityisesti kun PMMP:n kappaleen Matoja kertosäe raikuu kuulokkeista. Melkeen tekis mieli vähän karjua sitä biisiä mukana, mutta en tuolla pyöräteillä ihan kehtaa...
     Siirrytään tähän päivään. Tänäänkin sain supervoimia, mutten valitettavasti musiikista, vaan yksinkertaisesti pakosta. Pumpissa tänään taas, ja vaikka olin ajoissa, ei mulle riittänyt levytankoa ja painoja, koska edellinen ryhmä oli Crossfittiä, eli niillä oli kaikki tavarat siellä salissa. Odottelin sitten että niiden tuntu loppui, pyysin joltakin kanssajumppaajalta sen painosettiä ja menin omaan treeniini pumppiin. Koska mulla oli jonkun randomin ''perus''painosetti enkä siis ollut itse päässyt valitsemaan painojani, jouduin ojentajabiisissä pattitilanteeseen: mulla on vaan 1kg:n painot TAI 2,5kg:n painot per puoli käytettävissä. Siinä sitten tuumasin, että taantumaan en aio lähteä, ja iskin tankoon 2,5kg kiekot. JA MÄ PYSTYIN SIIHEN, JIHUU!!! Nyt ei tarvi enää näyttää säälittävältä niiden kahden kilon pikkukiekkojen kanssa, nyt mulla on se iso kaksvitosen kiekko ja olen enemmän kuin tyytyväinen. Harmi vaan että ojentajabiisi on joku Cheekin Tahdonvoimaa(? tai jotain sellaista siinä lauletaan), mikä on tosi huono. Tosi jotenki hidas ja sellanen flassu, siitä ei saa yhtään lisävoimaa. Höh. Mutta joka tapauksessa, onnistuin :))
     Tästä voinkin luontevasti siirtyä liikunnan euforiaan. Kulkee myös nimellä ''juoksijan pilvi'' ja mitä näitä muita nyt on. Todellisuudessa se on aivoissa erittyvää endorfiiniä, kehon sisäinen opiaatti. Lieneekö tuo sitten ihmekään, että saa suurta hyvänolontunnetta liikunnasta, kun siitä menee pöhnään? Plus siihen jää koukkuun. Monen ei-liikunnallisen ihmisen on vaikea ymmärtää tätä, mukaan lukien minä muutama vuosi sitten. Kuulosti vaan tosi tyhmältä lässytykseltä että ''jee, liikunta on kivaa, kaikki mukaan liikkumaan, liikunnasta tulee hyvä olo!! <33''. Inhosin niitä tyyppejä, ja tuskimpa vieläkään välittäisin esimerkiksi koululiikinnasta. Siinä korostuu se luokan/ryhmän hierarkia: kuka on paras ja suosituin? Jotta voi nauttia liikunnasta ja sen tuomasta kivasta endorfiinipläjäyksestä, ei tarvi olla mikään maailman liikunnallisin urheilufriikki. On minullakin muutakin elämää kuin liikunta. Päänsisäiset huumeet on vaan paras :'DD 

Ps. Olen tosi paska lisäämään mitään kuvia tänne. Koitan vähän skarpata asian suhteen. Tällä viikolla tulee (toivottavasti!!) neuron tenttiinlukemisesta päivitystä, sieltä kirjasta voisin lisätä tänne pari kuvaa. Eli ei vieläkään siis luvassa mitään oikeesti hienoja kuvia :D

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Kakadu

Mietin tässä jo jokunen päivä sitten erästä asiaa. Inspiraationi sain tästä Molecular Psychiatry-lehdessä olleestä upouudesta julkaisusta:

http://www.nature.com/mp/journal/vaop/ncurrent/full/mp2013197a.html

Pähkinän kuoressa: kortikaalinen tiheys on pystytty yhdistämään älykkyyteen, mutta tässä kyseisessä tutkimuksessa on saatu selville, mitkä periytyvät geenit voisi tätä kortikaalista tiheyttä aiheuttaa. Tämä siis oli hyvin suurpiirteinen suomennos, mutta tästä lähti ajatusketjuni: onko älykkyyden tutkiminen eettistä? Se voisi kuitenkin äärimmillään johtaa eugeniikkaan, jota kovasti kammoksutaan ja liitetään heti natseihin. Vaikka todellisuudessa vielä nykyäänkin eugeniikkaa harrastetaan täysin hyväksyttävästi, esimerkiksi sikiön abortointiajan pituutta voi ymmärtääkseeni venyttää jos huomataan ''liian myöhään'', että tuleva lapsi on vaikeasti vamautunut. Suurin osa meistä (mukaan lukien minä) allekirjoittaisi tämän ja kokisi abortin oikeutetummaksi silloin, kun tietäisi lapsen olevan vakavasti sairas. Mitäs muutakaan tämä on, kun rotuhygieniaa?
     Mutta niin, älykkyyteen palatakseni: Mitä jos joku jossakin tutkimuslaitoksessa saisi todellakin yhteiskuntaa mullistavan tuloksen, esimerkikis että miehet olisi merkitsevästi älykkäämpiä kuin naiset? Tämä varmaankin murskaisi koko nykyisen yhteiskuntarakenteen, mitä järkeä olisi esimerkiksi naisten koulutamisessa, jos miehet joka tapauksessa olisi älykkäämpiä? Älkää hermostuko, tämä on hypoteettista. Tieteen etiikan mukaan kaikki tutkimustulokset on oltava julkisia ja ne on annettava muun tiedeyhteisön kritisoitavaksi, tai se ei muuten ole tieteellistä tietoa. Juteltiin aiheesta parin opiskelijakaverin kanssa ja eräs kertoi, että jos tutkija saa ns. ei suotuisia tuloksia (esim. miehet merkitsevästi älykkäämpiä kuin naiset tai jokin muu tulos, mikä aiheuttaisi selkeää haittaa jollekin ihmisryhmälle), on hänen eettinen velvollisuutensa taas olla kertomatta niistä. Mikä sotii siis tieteen etiikan yleisiä piirteitä. Kaveri kertoi kuulleensa tämän muistaakseeni sosiaalitieteen sivuainekokonaisuudessa. 
     Tämä saikin ajatukseni entistä raflaaviksi. Mitä jos tällaisia tuloksia on jo saatu, mutta ne on piiloitettu eettisyyden nimissä? En jaksa uskoa salaliittoteorioihin tai että maailma olisikin oerustavanlaatuisesti erilainen kuin miten me se nähdään. Mutta on se hauska välillä miettiä (ja ehkä vähän kauheetakin), että mitä jos....
     Ja alun linkkiin vielä palatakseni: missä vaiheessa on epäeettistä tai vähintäänkin arvelluttavaa tutkia älykkyyden neuraalista perustaa? Mitä jos pystytään tarkasti kartoittamaan joku ''älykkyysgeeni'', menisikö se lopulta siihen, että tätä geeniä istutettaisiin mahdollisimman moneen ihmiseen, josta syntyisi joku herrarotu ja muut taantuisivat jälleen orjiksi? Njaa, vähän grandioosaa taas tämä lauantai-illan ajatusketju, mutta ainakin tässä olisi hyvä scifileffaidea.

Ps. Postauksen nimestä vielä. En oikein keksinyt mitään sopivaa,joten päätin ottaa sopivasti epäsopivan otsikon. Höhöhöhö.