Kirjaessee: Kärpästen Herra

Tänään paasaan aiheesta Kärpästen herra. Kyseessä on siis William Goldingin (1954) romaani. Luin kyseisen teoksen eilen, ja siihen menikin koko ilta ja yö, mutta eipä siinä ollutkaan kuin 250 sivua. Koska en ole enää missään sellaisessa oppilaitoksessa, mihin huolittaisiin minun kirjallisuusesseitä tai muita kirja-analyysejä, kirjoitanpa sellaisen nyt tänne. Luvassa on juonipaljastuksia, joten jos et ole vielä kyseistä, mahtavaa kirjaa lukenut, elähän jatka pidemmälle.

Hmmm onpas vaikea päättää, miltä kantilta lähden käsittelemään kirjaa! Pähkinänkuoressa: joukko poikia haaksirikkoutuu autiolle, trooppiselle saarelle, jossa heidän on tarkoitus yrittää selviytyä. No, omasta mielestäni ilmeisintä kertomuksessa oli ihminen, yhteiskunta ja sivistys. Eri henkilöiden kautta kuvattiin kolmea erilaista yhteiskunnan johtotyyliä. Aluksi aloittaa Ralph, maltillinen, demokraattinen johtaja, jonka varmaan suurin osa (länsimaalaisista) lukijoista kokee ns. parhaaksi tai oikeimmaksi johtajaksi. Hänet valittiin äänestämällä, hän piti kokouksia ja tavoitteena oli koko ryhmän yhteinen hyöty: pitää merkkituli yllä ja pelastaa kaikki rannalle haaksirikkoutuneet lapset. Kokouksissa Ralph antoi kaikille halukkaille puheenvuoron. Puhelupa oli aina sillä, jolla oli simpukka. Simpukan avulla puhuja sai kertoa asiansa rauhassa ilman keskeytyksiä (yleensä) ja näin kaikki saivat äänensä kuuluviin kokouksissa. Kokousten ideana oli tiedottaminen ja yhdessä asioista ja tehtävistä keskustelu. Kaikilla oli valtaa, mutta ja Ralphin johtajan rooli näkyvin vain kiperissä tilanteissa sekä kokouksen puheenjohtajan roolissa

Toisenlainen johtaja oli Jack. Hän erkani Ralphin johtamasta laumasta ja sai muutaman seuraajan, lopulta kellään ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittyä tähän alkuasukasheimoon väkivallan uhalla. Hänen suosionsa perustui siihen, että hän tiesi muiden lasten olevan väsyneitä ja nälkäisiä, joten hän tarjosi heille juhlia ja lihaa. Ei turhia ja tylsiä Ralphin sanelemia sääntöjä, mutta ei myöskään mitään pelastusta saarelta. Oman näkemykseni mukaan Jack ja hänen seuraajansa olivat jo tietoisesti tai tiedostamatta luopuneet pelastautumisajatuksesta, ja omaksuivat tyytyväisenä uudet roolinsa sen enempää tulevaisuutta ajattelematta. Ralph sen sijaan oli suunnannut katseensa tulevaan ja ainoa mitä hän näki, oli mahdollisuus pelastautumisesta, joka edellytti jokaiselta lauman jäseneltä tehtäviä ja sääntöjen noudattamista. Nämä arvot eivät olleet enää Jackille merkityksellisiä. Maalaamalla kasvonsa hän samalla riisui sivistyksen naamion ja paljasti villin raakalaisen sisällään. Kasvot maalattuina lapset pystyivät tekemään julmempia tekoja, kuten tappaa villisikoja ja kohdella niiden ruhoja epäkunnioittavasti, jopa sadistisesti. Värinaamion taakse katosi yksilön identiteetti ja vastuu, ja kun koko ryhmällä oli samanlainen kasvomaalaus, ryhmähenki kasvoi ja omien tekojen kyseenalaistaminen katosi. Alussa kerrottiin, miten poika nimeltä Roger heitteli pienempiä lapsia kivillä, mutta tähtäsi tarkoituksella metrin sivuun eikä osunut lapsiin. Tällöin vielä sivistyksen näkymätön koura suojasi lapsia ja kielsi Rogeria tekemästä sitä, mutta hyvin hatara oli lopulta tämä sivistyksen illuusio, ja nopeasti tuntemamme yhteiskunnan säännöt ja normit katoavat viidakossa. Sivistyksen hauraat rakenteet romahtavat nopeasti, kun ihmisryhmä eristetään muusta maailmasta.

Itse luokittelisin vielä kolmannen ”johtajatyypin”, eli henkilöhahmo Possun. Hän toimi kirjan edetessä enemmänkin Ralphin neuvonantajana. Hän oli projektin aivot, takapiru ja ohjaili Ralphia, kun tämän ajatus alkoi loppua kohden harhailla. Varsinainen johtaja hän ei missään vaiheessa ollut, häneltä puutui olemus, karisma sekä sosiaaliset että esiintymistaidot. Muut lapset nauroivat hänelle, mutta hän oli porukan fiksuin. Järjestään huolimatta hän oli fyysisesti heikoin, joten hän oivalsi edukseen lyöttäytyä johtajan kanssa yhteen. Hänellä oli myös puhdas sydän ja moraali, eikä hän jättänyt Ralphia missään vaiheessa raa’an, Jackin johtaman alkuasukasheimon vuoksi.   

Mielestäni tarina eteni loogisesti. Ensin valittiin johtaja, sitten selvitettiin muiden roolit, kehitettiin säännöt, keskityttiin ravinnon hankkimiseen ja majojen rakentamiseen. Pian kuitenkin johtajalle tuli ongelmia Jackin kanssa ja myönnän ihmetelleeni, ettei tässä kohtaan tullut seuraavaa luonnollista askelta: jonkinlaisen rangaistuslaitoksen kehitys. Johtaja-Ralphilla oli selkeästi auktoriteettiongelma Jackin kanssa ja se horjutti hänen asemaansa myös muiden silmissä. Lapset valitettavan harvoin näkevät pitkiä syyseurausketjuja, joten he luonnollisesti kokivat Jackin kivammaksi johtajaksi, joka tarjosi heille lihaa eikä edellyttänyt heiltä ainakaan samoja sääntöjä kuin Ralph.  

Seuraava asia on uskonto, joka järjettömyys kuvattiin hienosti ”pedon” avulla. Peto oli vuoren huipulle (jossa pidettiin merkkitulta yllä) jumittunut laskuvarjo, jonka varjo-osa pullisteli tuulessa. Riitti, kun alussa pienen pienet, 6-7-vuotiaat lapset ilmaisivat pelkäävänsä öisin hirviötä (mikä on luonnollista, että lapset pelkäävät pimeässä viidakossa) ja näin pelon siemen oli kylvetty. Muutaman unisen silmäparin harhainen ”pedon” havaitseminen pimeässä riitti siihen, että kaikki vakuuttuivat pedon olemassaolosta. Se ei varsinaisesti ollut tehnyt kenellekään mitään, mutta kaikki pelkäsivät sitä. Myöhemmin sille jopa uhrattiin sian pää, josta tulee kirjan nimi, Kärpästen herra. Tämä järjetön teko tehtiin sokean pelon vallassa vailla minkäänlaista kyseenalaistamista tai uteliaisuutta, mikä tämä peto oli ja oliko se edes vaarallinen.

Raakalaismainen hurmio kiihtyy ryhmäidentiteettiä voimistavan toiminnan myötä. Villien juhlissa, jossa jokainen saa syödä paistettua sikaa, heimo alkaa tanssia ja laulaa yhdessä näin voimistaen yhteenkuuluvuuttaan ja samalla kadottaen heidän viimeisetkin sivistyksensä rippeet. Väärään aikaan paikalle saapuva Simon, tuo porukan ainoa tutkijasielu, tulee ilmoittamaan pedon olevan laskuvarjo, mutta sivistymättömät, alkeelliset raakalaiset eivät suostu kuuntelemaan tätä heiveröistä järjen ääntä, ja lopulta he surmaavat Simonin yhteistuumin omin käsin ja hampain. Edes Ralph ja Possu eivät kykene estämään tätä toimintaa, mutta epäselväksi jäi, olivatko he toiminnassa mukana vai seurasivatko he sitä vain ulkopuolelta. Tässä kohtaa itse mietin, että peli on jo menetetty, ja vaikka kertomus ei olekaan tosi, ihmisen kynnys tappaa on varsin pieni. Tarvitaan vaan oikeanlainen psyykkinen tila ja olosuhteet.

Brittiläisen lapsijoukon sivistystä symboloi simpukka. Alussa niin kiiltävä simpukka, joka toimii mainiosti lauman kokoamisessa, alkaa pikkuhiljaa haalistua. Sen voimaa ei enää kunnioiteta, ja sen pitelijän päälle puhutaan ja huudellaan. Loppupuolella eräässä kohtauksessa kuvataan, miten Jack murskaa simpukan. Tässä kohtaa lapsilaumalla ei ole enää järjestystä, ei pitkäntähtäimen pelastustavoitetta tai samaa oikeus- ja moraalitajua, mitä heillä oli kotimaassaan ollut.

Loppua kohden tunnelma kiihtyy, ja kuolemantapausten myötä Ralph on yksin edustamassa omaa yhteiskuntanäkemystään. Hän juoksee loppukohtauksessa henkensä edestä palavassa viidakossa villejä karkuun, jotka ovat valmiita seivästämään hänet. Lopulta Ralph saapuu rannalle, kompastuu, ja havaitsee edessään juuri kreivin aikaan saapuneen pelastuspartion. Lopun kumuloituva jännitys raukeni, kun pelastuspartio havaitsi ”maalattuja pikkupoikia kepit kädessään”. Tämä jotenkin vavahdutti minut lukijana. Ja niinhän se oli, pienet pojat juoksemassa kepit kädessä. Mutta miten vaarallisia niistä tuleekaan, kun aikuisia eli auktoriteetteja ei ole paikalla.

Tästä voisi lähteä loputon pohdinta ihmisen pahuudesta ja siitä, onko se synnynnäistä. Olemmeko me oppineet kulttuurimme ja yhteiskuntamme myötä sivistyneiksi ja hyviksi ihmisiksi, heittäen näin vain kulissimaisen viitan harteillemme, jolla peitämme todellisen, synkän ja ahdistavan elukkamaisen luontomme?