Pahoitteluni pitkästä paussista ja pieni kertomus äsköisestä hetkestä

Ystävät, harmillisesti olen nyt laiminlyönyt hyvin pienen lukijakuntani  : ( on ollut jotenkin kauhee stressi ja kiire ja vähän ahdistustakin. Pikku hiljaa pitäis kaikki kuitenkin sutviutua kasaan. Ja sen voin sanoa, että mietin useesti tätä blogia,kun luin neuron tenttiin, josta sain kakkosen : / Tässä myös syy siihen, miksi en halunnut tehdä tästä blogista julkista, koska jotenkin arvasin että tuun kirjottamaan tänne vaan joskus ja jouluna. No, joka tapauksessa. Kirjoitin tossa äskön pikkuruisen kertomuksen äsköisestä hetkestäni. Se ei ole kummoinen, mutta alko vaan tehdä mieli kirjoittaa kaunokirjalliseen tyyliin : ) Julkaisen sen nyt tänne anteeksipyytönä pitkästä paussista!!

Teenjuontihetki

Keväinen sade ropisee ikkunaan. Minä istun vielä tietokoneen äärellä, vaikka tekemistä olisi vaikka kuinka. Täysi kuppi teetä höyryää lipaston päällä vieressäni, kun itse istun jalat kippurassa sohvannurkassa, läppäri sylissä. Kuten joku joskus sanoi, onko laiskotteluun käytetty aika todella hukkaan heitettyä, jos nauttii laiskottelusta? Näitä mukamas kovinkin runollisia ajatuksia pyörittelin mielessäni, samalla työntäen aktiivisesti mielenperukoilleni sitä, että minun pitäisi tutustua kandiryhmiin, valita niistä neljä mielenkiintoisinta ja kirjoittaa hakemus niihin. Vaan mitä minä teen. Googlailen lentoja ensin Lontooseen, sitten Gotlannin Visbyyn. Sen jälkeen alkaa kyseisten kaupunkien edullisten hotellihuoneiden etsiminen. Siitä ajatusketjuna alankin verestellä muistoja vuoden 2009 juhannuksesta Visbyyn kauniissa kaupungissa, miten tanssin ruotsalaisten kanssa piiritanssia juhannussalon ympäri sen jälkeen, kun olimme yhdessä, auringon lämmittäessä kehojamme sekä mieliämme, koristelleet salon ihastuttavaksi tuhansin kukkasin. Hörppään metsämansikan makuista teetä, ja käännyn kuuntelemaan, mitä miehelläni (poikaystäväni, käytän hänestä nyt nimitystä mies, vaikkemme naimisissa vielä olekaan) on minulle kerrottavana. Hän istuu sohvan toisessa päässä tehden opiskeluihinsa liittyviä tehtäviä. Hän kääntää ruudun minuun päin, näyttää tekemäänsä kaaviota, ja alkaa selostaa kaavion merkitystä minulle. Tästä noin kaksi minuuttia eteenpäin, enkä muista selityksestä enää muuta, kun tonnikala- ja sienipitsa sekä jotakin pitsatäytteisiin liittyvää hintojen laskemista. Kun oletan mieheni kertomuksen päättyvän (todellisuudessa on välillä hankala tietää, milloin tarina oikeasti loppuu ja milloin se on vain kertomuksen venyttämistä ja sivuraiteille eksymistä), käännyn jälleen oman ruutuni pariin naputtamaan omaa kertomustani. Voi pojat! Otan ison kulauksen metsämansikkateetä, joka ihanasti lämmittää lievästi ärtynyttä kurkkuani. Nähkääs, en ole koskaan kärsinyt minkäänlaisesta siitepölyallergiasta, mutta viimeiset kaksi päivää on nenäni ollut kamalan tukossa, joka öisin tuottaa epämiellyttävän vaikutuksen, nimittäin kuorsaamisen. Aamulla kurkkuni on kipeä, ja mieheni harmistunut. Toisaalta en ole varma, onko kyse lainkaan allergiasta. Olen meinaa viettänyt viikon verran eräällä ala-asteella, tehden heille erääseen tutkimukseen liittyviä mittauksia. Voi olla, että olen saanut näiltä pieniltä ihmisenaluilta jonkin kurjan bakteeri- tai virustartunnan. Kurkkuasiaa pohtiessani juon lisää metsämansikkateetä, jättäen nyt pohjalle enää pienen tilkan: viimeisen kulauksen. Kulauksia ja yleensäkin juomista miettiessäni tulen siihen tulokseen, että aivan rehellisesti sanoen, tahtoisin juoda valkoviiniä. Viime viikonloppuna joimme kerrassaan mainion punaviinipullon mieheni kanssa, ja nyt minulla on sellainen tunne, että valkoviiniä haluavia solujani hieman janottaa. Nostan sormeni näppäimistön päältä ja mietin, mitä seuraavaksi kirjoitan. Otan kohtalokkaan, viimeisen kulauksen metsämansikkateestäni.